Kun kehon rajoitus tulee vastaan

Huippu-urheilijoille on arkipäivää, että jokin kehossa on vinossa, tulee kipeäksi tai sattuu jotakin, ettei pysty treenaamaan suunnitellusti. Yleensä ihmiset silloin kommentoivat että "lepoa vaan, niin kyllä se siitä sitten. Mitä yksistä kilpailuista, terveys on tärkein!" Ja onhan se totta, terveyttä ei voi koskaan arvostaa liikaa. Mutta kummasti kaikki tuntuu erilaiselta, kun tämä iskee omalle kohdalle. Veljeni on EM-triathlonisti ja sairastanut enemmän tai vähemmän viimeisen puolen vuoden aikana, mutta vasta nyt voin täysin samaistua miten ärsyttävää sen täytyy olla kun haluaa treenata, mutta keho sanoo ei.

Nyt en ole huippu-urheilija, treenaan vain koiria oman iloni vuoksi, eikä minulta ole mennyt jalka poikki tai muuta vakavaa. Mutta olen raskaana. Ja kyllä, tämäkin voi välillä tuntua tarpeeksi työläältä. Kun ei ole tottunut siihen, että keho muuttuu ja täytyy miettiä kaksi kertaa mitä tekee ennen kuin tekee, koska masuasukin hyvinvointi on täysin sinun vastuullasi, voi yhtäkkinen vastoinkäyminen, joka estää sinua treenaamasta niin kuin olet tottunut, tuntua enemmän kuin ärsyttävältä. Kun on liian paljon halua, mutta liian vähän voimaa...

Olen saanut olla rauhassa raskaana ilman mitään oireita tai ongelmia yli puolet raskaudesta, mutta nyt on masutyyppi päättänyt, että äidin tulisi vähän hidastaa tahtia. Olen jo jonkin aikaa kärsinyt supistuksista ja kivuista vatsassa. Kivut esiintyvät varsinkin rasituksen aikana tai jälkeen, kuten töissä tai treenatessa koiria. Tiedän, että tämä on kehon tapa kertoa, että täytyy ottaa hieman rauhallisemmin, mutta samalla se on niin vaikeaa sisäistää, kun on tottunut kävelemään pitkiä metsälenkkejä eri maastossa ja treenata aktiivisesti koirien kanssa 365 vuorokautta vuodessa. Supistukset ovat olleet muutama päivä sitä luokkaa, että olen väkisinkin joutunut loikoilla sohvalla, N viedessä koirat lenkille. Mutta kyllähän sitä väkisinkin tuntee itsensä laiskaksi, kun toinen pääsee ulos ja itse vain makoilee sohvalla. Onneksi kuitenkin lepo auttaa ja levätyn päivän jälkeen voin yleensä mennä ja tehdä suht normaaliin vauhtiin.

Sagan kanssa meillä on tavoitteena startata flattien tokomestaruuksissa voittajaluokassa (ellei juoksut yllätä taas...) ja olemmekin treenanneet aktiivisesti viime aikoina. Varsinkin kaukot ja tunnari asettaa haastetta, kun neiti ei oikein malta vaan on kiire luokseni. Totta kai myös muut liikkeet kaipaavat vielä viimeistelyä. Myös Simon kanssa olen treenannut tavoitteellisemmin, jospa syksyllä voisimme korkata tokokentät. Olemme päässeet todella hyvin vauhtiin ja löytäneet meille kaikille sopivan treenitavan ja -tyylin. Siksi kai ärsyttää enemmän kuin muuten, että ei pysty treenaamaan samalla intensiteetillä enää. Toki löytyy myös päiviä, että voi treenata normaaliin tapaan, mutta vauhtia ja intensiteettiä on saanut laskea, kehoa kuunnellen.

Yllättävää on huomata miten itse reagoi ympäristön ja lähipiirien kommentteihin. Toki, kaikki tarkoittavat hyvää, mutta kuultuaan kommentin "lepoa vaan, lopeta treenaaminen" on yleisin kommentti. Hyväähän ihmiset tarkoittavat mutta kun treenaaminen on harrastus, josta aidosti sekä minä että koirat nauttivat, sitä ei noin vain lopeteta kuin seinään. Rakkaudesta lajiin! Toisaalta saa myös kuulla miten porukat ovat kävelleet monen tunnen lenkkejä haastavissa maastoissa päivää ennen laskettua aikaa, ja silloinhan vasta sitä väkisinkin tuntee olonsa laiskaksi. Kuten huomaatte, koskaan ei ole hyvä! :D

Saga ja Simo ovat onneksi hyviä leikkimään ja liikuttamaan toisiaan keskenään, kun metsälenkkien tahti on väkisinkin hidastunut. Treenit olen yrittänyt suunnitella aina päivän olon mukaan. Esimerkiksi peruasasentoa, kaukoja ja tunnaria voi tehdä ilman sen suurempaa fyysistä aktiivisuutta itseltä. Silloin on vain varottava, ettei saa kahta innokasta flattia suoraan vatsaan. Onneksi lepo yleensä auttaa ja toki on myös monia päiviä, kun voin treenata ilman supistuksia ja särkyä ollenkaan. Täytyy itse vain opetella hiljentämään vauhtia ja kuunnella kehoa, ettei masutyyppi tule ihan liian aikaisin. 

Miten muut ovat selvinneet raskausajasta ja koirien treenaamisesta? Onko vauhti pysynyt samana koko matkan tai oletko joutunut hiljentämään? Onko sinulle tai koiralle sattunut vastoinkäymisiä joka on pistänyt treeni-/kilpailusuunnitelmat uusiksi?