Koiria pitäisi treenata, työtä pitäisi tehdä, puolison kanssa ehtiä olla ja huushollia siivota ja hoitaa. Mutta kaikki tuntuu mahdottoman raskaalta. Ei millään jaksaisi, ei sitten millään. Kuulostaako tutulta? Kulunut talvi/lukuvuosi on ollut täynnä ylläolevia tunteita. Lisää siihen vielä vaativa työ, sekä oman että puolison puolesta ja voila! Uupumus on valmis! Ymmärtämättäni olen syksystä lähtien kärsinyt jonkin asteen uupumuksesta. Syitä tähän on ollut monia mutta valitettavasti se näkyi, paitsi työssä, myös kotona ja varsinkin koirien kanssa. Elokuussa Simo astui taloon ja minulla oli suuria suunnitelmia pennulle. Miten treenaisimme kunnolla ja määrätietoisesti jotta heti kun ikää on tarpeeksi ilmoittautuisimme tokokokeeseen ja taippareihin. Sagan kanssa voittajaluokasta napattaisiin se ykköstulos ensi yrittämällä ja tie EVL:ään olisi auki viimeistään kesällä. Noh, aina ei käy ihan suunnitelmien mukaisesti.
Tällä hetkellä kotona on kohta vuoden ikäinen junnu joka ei juuri osaa peruskäskyjä lukuunottamatta enemmän. Sagan kanssa tahkoillaan vielä voittajaluokan liikkeitä ja molemmilla koirilla tie kokeeseen on vielä kaukana. Toki ollaan käyty ohjatuissa treeneissä. Ne ovat olleet vuoden mittaan henkireikäni, kun ei itse tarvitse ajatella. Tekee vain mitä kouluttaja käskee. Kotona ollaan välillä treenattu, silloin kun oma jaksaminen on riittänyt, mutta ei läheskään niin paljon kun olisi pitänyt tai olin ajatellut. Ulkopuoliselle j ajopa itselle on helppo väittää treenanneensa, kun kerran viikossa on tehnyt parin minuutin kontaktiharjoituksia, vaikka sisimässään tietää ettei se mihinkään riitä... Kun ei vaan jaksa. Myös Simon allergiat ja eroahdistus (tai mikälie tuhoamisikä) on vienyt voimia.
Mietimme N kanssa moneen kertaan jos ollenkaan pystymme pitämään kahta koiraa, jos se kertakaikkiaan on liikaa meille? Kaksi uupunutta ja kaksi koiraa, josta toinen junnut, ei ehkä ole se paras yhtälö. Emme tietenkään helpolla haluaisi luovuttaa Simosta, ongelmista huolimatta hän on perheenjäsen ja pieni ilopilleri. Muillakin on monta koiraa ja asuu pienemmässä talossa kuin me, miten he muka pystyvät siihen jos en minä pysty? Olen aina pitänyt itseäni vahvana ihmisenä, miten en muka voisi pärjätä kahden koiran kanssa? Kun Sagalla alkoi juoksut ja arki oli aivan kauheeta hormoonihyrräisen junnun ja juoksuisen Sagan kanssa, en tiennyt enää mitä tehdä. Mietin mikä minua vaivaa kun pää ei vaan kestänyt sitä, ja tunsin etten vaan millään jaksa.
Kevään mittaa ja valon lisääntyessä pystyin tunnustamaan itselleni kärsiväni jonkin asteen uupumuksesta. Tämä ei tapahtunut minuutissa eikä päivässä, mutta pikkuhiljaa jouduin tottumaan tähän ajatukseen. Se helpotti yhtä asiaa; pystyin ensimmäistä kertaa antaa itselleni anteeksi, etten jaksanut treenata koiria niin paljon kun haluaisin, tai ottaa kaikkia hienoja valokuvia (kameran ulkoilutus on rajoittunut ainoastaan treenihin) tai pitää kotia niponipo siistinä. Sovimme N kanssa kuka hoitaa mitkä asiat milloin, aina päivä kerrallaan, ja saimme näin arjen pikkuhiljaa sujumaan. Pystyin antamaan itselleni anteeksi sen, että sekä kotona että koirien kanssa ja töissä menin siitä missä aita oli matalin. Myös silloin pysyy elossa. Kunhan itse tunnet jaksavasi.
Tulevalla viikolla alkaa loma, ja muutaman arjen muutoksen takiakoen, että pystyn ehkä taas piakkoin elämään omana itsenäni, ilman tätä jokapäiväistä tunteiden vuoristorataa ja huonoa omatuntoa koska ei jaksa. Simo ei ole todellakaan valmis tokokentille tai nomemetsään vielä, eikä Sagan voi luokan liikkeet ole vieläkään kasassa, ja moni muu kaverin koira on mennyt meidän ohi koulutuksellisesti niin että rytisee. Mutta me olemme vihdoinkin saaneet arkemme toimimaan, ja tiedättekö mitä? Koirat ovat vielä elossa! Tähän on myös auttanut treenikaverimme jotka ovat vetäneet meitä mukaan treeneihin, joka on pakottanut meitä tekemään jotain järkevää.
Lähiviikkoina ja viikonloppuna olemme mökkeilleet ja nauttineet kesäst täysin siemuksin. Ensimmäistä kertaa kuukausiin olen omatoimisesti treenannut kunnon suunnitellut treenit koirien kanssa ilman ,että se on tuntunut pakkopullalta ja myös ulkoiluttanut kameraa oikein ajatuksen kanssa ( ja hopsista kun yhtäkkiä on 300 uutta kuvaa käytettävissä!). Vielä on matkaa jäljellä "normaalille" jaksamisen tasolle, mutta kyllä se tästä. Nyt tsempataan siis viimeiset työpäivät ja sitten kirmaamme lomalle nauttimaan, treenaillen, nukkuen ja hauskaa pitäen!
Oikein ihanaa kesän alkua kaikille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kun kävit piipahtamassa! Terkkuja ja kommentteja saa mielellään jättää! :)