Uudet treenitavat ja silmäpussien kasvatusta

Monet ovat kysyneet mitä meille tällä hetkellä kuuluu ja miten lapsiarki koirien kanssa sujuu, joten päätin tehdä siitä ihan oman postauksen. Sekä minä, että Simo olemme toipuneet hyvin omista leikkauksistamme ja arki alkaa pikkuhiljaa palata raiteilleen. Simolla epäiltiin taas hiivaa korvissa, koska rapsutti niitä niin paljon, joten hänelle tuli vielä yksi eläinlääkärireissu. Tällä hetkellä hiiva on onneksi hallinnassa ja korvat puhtaat kotikonstein.

Mitkä olivat sitten odotukseni tähän vauva ja koira arkeen?

Ollessani raskaana minulla oli kovat suunnitelmat koirien treenien ja kilpailujen suhteen äitiysloman aikana. Ajattelin, että sen kun laitan lapsen vaunuihin ja kävellään kentälle, hän nukkuu kentän laidalla ja minä treenaan koiria hyvän nukutun yön jälkeen. Tämän ansiosta saamme paljon treenattua ja voisimme vihdoinkin osallistua kokeisiin. Ja linnut laulavat ja aurinko paistaa ja kukat kukkivat.... Miten sitten se todellisuus?

Todellisuus:

Aluksi voin sanoa, että hyvin nukutut yöt voidaan heti unohtaa. Tällä hetkellä M herää melkein kellontarkasti, joka toinen tunti. Ennen tätä pikkuneidillä oli koliikkia. Joten nukkuminen on ollut aika kortilla. Päivisin nukutaan koiralenkin ajan niin kauan, kun vaunut tai kantoreppu ovat liikkeellä, mutta ei sen enempää. 

Aamupäivisin olen usein yrittänyt suunnata lenkkimme jonkun kentän ohi, mukana koirien namit ja jokunen lelu. Olemme sitten tehneet pikkutreenit tietäen, että neiti voi nukkua kentän laidalla joko muutaman minuutin tai sitten ei ollenkaan. Koirille on tullut tutuksi erilainen paikallaolo. Esimerkkinä jos olemme aikeissa tehdä noutoa ja olen heittänyt kapulan, voi olla, että M pistää konsertin pystyyn. Silloin ei auta muu, kun käskeä koira odottamaan, juosta hytkyttämään vaunuja, jonka jälkeen jatketaan liikettä... Toissapäivänä harjoittelimme hakuruutua damien kanssa niin, että lähetin koirat vuorotellen metsään kävelytieltä, hytkyttäen vaunuja toisella kädellä ja ottaen dummyt vastaan toisella. ;) Eli kyllä se hätä keinot keksii!

Tietysti lisähaasteita toi reilun kuukauden treenitauko oman leikkauksen myötä. Mutta nyt tuntuu siltä, että alamme kohtapuolin taas löytämään arjen rytmin. Koirat ja M tulevat kuitenkin erittäin hyvin toimeen. Simo on hieman mustasukkainen ja tulee usein rapsuteltavaksi, jos M on leikkimatolla mutta Sagaa ei voisi neiti oikeastaan vähemmän kiinnostaa. 

Itse pidän myös jokaisen torstai-illan pyhänä, jolloin lähdemme koirien kanssa hallille treenaamaan. Silloin pääsemme treenaamaan oikein kunnolla, kun isä hoitaa pikkuneitiä. Vaikka nautinkin koirien treenaamisesta, on pakko myöntää, että välillä olisi ihanaa olla vain itsekseen, ilma että joko lapsi tai koirat tarvitsevat huomiota tai huolenpitoa. Mutta samalla koirien treenaaminen ja pitkät metsälenkit ovat arjen henkireikäni ja se mikä auttaa jaksamaan!

Hieman takkuinen on siis alku ollut, mutta nyt alamme pikkuhiljaa löytämään keinoja, miten saada kaikki osapuolet tyytyväisiksi arjessa, kunhan se perheen pienin vielä nukkuisi vähän paremmin saisi tämä äitikin vähän ladata akkuja.

Onko teillä lapsia ja koiria? Miten teillä sujuu arki? Vinkkejä miten saada 4kk vanha vauva nukkumaan saa myös antaa. ;)

Rehellinen koira-arki

Tiedätte kuinka mediassa on ollut paljon pihetta siitä, etä sosiaalisessa mediassa näkyvä arki on sitä "ihanne-arkea" eikä näytä todellisuutta? Tämä asia taka-ajatuksena ajattelin kertoa tämän päiväisen ihan rehellisestä koira-arjesta. Vaikka koira-arki enimmäkseen onkin mukavaa, on sillä, niin kun kaikilla asioilla, myös varjopuolensa. Joskus vaan tulee niitä päiviä vastaan kun näistä karvaisista kavereista voisi teettää rukkaset tai myydä halvalla torilla. Tänään oli sellainen päivä...

Olen ollut pari päivää töistä poissa flunssan takia, ja oppilaat olivat sopivasti ylösalaisin kun on ollut sijainen eikä rutiinit ole pysyneet. Todella pitkäksi venyneen työpäivän jälkeen suuntasin väsyneenä kotiin koirien luo jotka olivat olleet todella kauan yksin, omatunto kolkuttaen. Päästin SImon huoneestaan ulos riehumaan Sagan kanssa ja istahdin hetkeksi alas. Ulkona oli kylmä ja pimeää, eikä millään houkuttaisi lähteä ulos. Puin kuitenkin koirille heijastinliivit päälle, itselle pari kerrosta vaatetta ja otsalampun. Ja eikun menoksi.

Pirtsakka ilma piristi koiria jotka säntäsivät sinne tänne alusta asti kuonot maassa. Ensimmäiset parisataa metriä on aina vähän taistelua, ennen kuin molemmat saa tarpeensa tehtyä ja muistavat taas käytöstavat. Suunnattiin kohti metsää jotta molemmat saisivat rauhassa päästellä pahimmat höyryt pois. Otsalamppu päälle, hihnat pois, ja menoksi. Kaksi heijastinliiviä sinkosi sinne tänne metsässä kävelessäni polkua eteenpäin. Hetken kävelyn jälkeen havahduin siihen, ettei oikeastaan mitään enää kuulunut. Vihelsin, mutta en saanut toivomaani reaktiota. Mahtoi joku kiinnostava tuoksu pidättää heitä, ajattelin. Tänne-käskyllä alkoi jo kuulua rapinaa metsästä ja Simo loikkasi iloisesti luokseni. Sagaa ei näkynyt. Huusin uudestaan ja vihelsin. Tänne!, nyt heti tänne!, nami! ja ruokaa! -käskyt eivät tuottaneet toivottua tulosta. Saga joka ei-koskaan, ei siis koskaan, ole karannut, tulee yleensä siinä vaiheessa, kun äänestä kuulee että nyt alkaa emännällä mennä hermot. Mutta ei tänään. Mietin, josko neiti olisi jäänyt heijastinliivistä kiinni johonkin puskaan eikä pääse irti. Ei olisi ensimmäinen kerta. Laitoin Simon hihnaan, ja lähdimme etsimään Sagaa. Muutaman sadan metrin päästä neiti tuli oikein tyytyväisesti maiskutelle kävellen meitä kohti. Oli näköjään löytynyt jotain ihanaa syötävää. Pidettiin lyhyt palaveri neidin kanssa, josko käskyjä totellaan vai ei, ja jatkoimme matkaa.

Otsalampusta alkoi tietysti kaiken kukkuraksi akku loppumaan joten koirat saivat luvan pysyä polulla. Muutama kilometri menikin oikein hyvin, kunnes huomasin Sagan poikenneen polulta ja tallusteli metsän syvyyksiä päin. Komensin tänne, mutta sanaa ei kuulunut ja neiti jatkoi matkaansa. Jonkun eläimen ihanan jätöskasan äärellä löysin hänet tyytyväisesti maiskutellen, eikä neidillä ollut aiettakaan tulla käskystä luokse. Pidettiin astetta vakavampi keskustelu mukamas tottelvaisen neidin kanssa, että mihin niitä korvia oikein on luotu. Loppumatka sujuikin hiukan paremmin, eikä Saga lähtenyt omiinpäin uudestaan.

*Minäkö tottelematon?!"

Lenkin lopussa tulee käveltyä lenkkipolun vierellä muutama kilometri, jonka viereisellä nurmisella "kaistalla" koirat melkein päivittäin juoksevat vapaana. He ovat tottuneita olemaan piittamatta ihmisistä ja muista vastaantulijoista. Tämän ihanan karkumatkalenkin jälkeen tosin molempien kuonot kävivät tiuhaan tahtiin, jäljestäen jotain maassa. Välillä käytiin metsässä, kunnes emännän karjumisesta tultiin takaisin. Lopulta kyllästyin tähän leikkiin ja molemmat joutuivat hihnaan. Lenkin loppupäässä odotti vielä pikkukoirien martta-kokous ja kuoroharjoitus, noin seitsemän pikkukoiran kerääntyneen kesken tietä, monien verraten äänensä kestävyyttä haukkumisharjoituksilla. Nämä piti vielä ohittaa melkein ojanpohjaa myöten kävellen. kaksi flattia puskien eri suuntiin moikkaamaan pikkukoiria, jotka eivät tietysti voineet siirtyä. Tarvitseeko mainita että loppulenkki tehtiin armeijantyylisellä lyhyellä hihnalla?

Kotona sitten mustat asettuivat matolle, katsoivat emäntää suurilla ruskeilla anteeksypyyntöjä täynnä olevien silmien kanssa. Eihän sellaisesta katseesta voi olla sulaamatta. Vaikka ne voisi välillä myydä oikein halvalla. Mutta vain välillä... ;)

*Onneksi edes toinen tottelee välillä...*

Tällaista tänään, hieman rehellistä koira-arkea ja avautumisen tarve!
 Ps. Kaveri ilmoitti että häneltäkin löytyisi välillä kaksi mustaa halvalla myyntiin jos tarvetta on...