Olen ollut pari päivää töistä poissa flunssan takia, ja oppilaat olivat sopivasti ylösalaisin kun on ollut sijainen eikä rutiinit ole pysyneet. Todella pitkäksi venyneen työpäivän jälkeen suuntasin väsyneenä kotiin koirien luo jotka olivat olleet todella kauan yksin, omatunto kolkuttaen. Päästin SImon huoneestaan ulos riehumaan Sagan kanssa ja istahdin hetkeksi alas. Ulkona oli kylmä ja pimeää, eikä millään houkuttaisi lähteä ulos. Puin kuitenkin koirille heijastinliivit päälle, itselle pari kerrosta vaatetta ja otsalampun. Ja eikun menoksi.
Pirtsakka ilma piristi koiria jotka säntäsivät sinne tänne alusta asti kuonot maassa. Ensimmäiset parisataa metriä on aina vähän taistelua, ennen kuin molemmat saa tarpeensa tehtyä ja muistavat taas käytöstavat. Suunnattiin kohti metsää jotta molemmat saisivat rauhassa päästellä pahimmat höyryt pois. Otsalamppu päälle, hihnat pois, ja menoksi. Kaksi heijastinliiviä sinkosi sinne tänne metsässä kävelessäni polkua eteenpäin. Hetken kävelyn jälkeen havahduin siihen, ettei oikeastaan mitään enää kuulunut. Vihelsin, mutta en saanut toivomaani reaktiota. Mahtoi joku kiinnostava tuoksu pidättää heitä, ajattelin. Tänne-käskyllä alkoi jo kuulua rapinaa metsästä ja Simo loikkasi iloisesti luokseni. Sagaa ei näkynyt. Huusin uudestaan ja vihelsin. Tänne!, nyt heti tänne!, nami! ja ruokaa! -käskyt eivät tuottaneet toivottua tulosta. Saga joka ei-koskaan, ei siis koskaan, ole karannut, tulee yleensä siinä vaiheessa, kun äänestä kuulee että nyt alkaa emännällä mennä hermot. Mutta ei tänään. Mietin, josko neiti olisi jäänyt heijastinliivistä kiinni johonkin puskaan eikä pääse irti. Ei olisi ensimmäinen kerta. Laitoin Simon hihnaan, ja lähdimme etsimään Sagaa. Muutaman sadan metrin päästä neiti tuli oikein tyytyväisesti maiskutelle kävellen meitä kohti. Oli näköjään löytynyt jotain ihanaa syötävää. Pidettiin lyhyt palaveri neidin kanssa, josko käskyjä totellaan vai ei, ja jatkoimme matkaa.
Otsalampusta alkoi tietysti kaiken kukkuraksi akku loppumaan joten koirat saivat luvan pysyä polulla. Muutama kilometri menikin oikein hyvin, kunnes huomasin Sagan poikenneen polulta ja tallusteli metsän syvyyksiä päin. Komensin tänne, mutta sanaa ei kuulunut ja neiti jatkoi matkaansa. Jonkun eläimen ihanan jätöskasan äärellä löysin hänet tyytyväisesti maiskutellen, eikä neidillä ollut aiettakaan tulla käskystä luokse. Pidettiin astetta vakavampi keskustelu mukamas tottelvaisen neidin kanssa, että mihin niitä korvia oikein on luotu. Loppumatka sujuikin hiukan paremmin, eikä Saga lähtenyt omiinpäin uudestaan.
*Minäkö tottelematon?!"
Lenkin lopussa tulee käveltyä lenkkipolun vierellä muutama kilometri, jonka viereisellä nurmisella "kaistalla" koirat melkein päivittäin juoksevat vapaana. He ovat tottuneita olemaan piittamatta ihmisistä ja muista vastaantulijoista. Tämän ihanan karkumatkalenkin jälkeen tosin molempien kuonot kävivät tiuhaan tahtiin, jäljestäen jotain maassa. Välillä käytiin metsässä, kunnes emännän karjumisesta tultiin takaisin. Lopulta kyllästyin tähän leikkiin ja molemmat joutuivat hihnaan. Lenkin loppupäässä odotti vielä pikkukoirien martta-kokous ja kuoroharjoitus, noin seitsemän pikkukoiran kerääntyneen kesken tietä, monien verraten äänensä kestävyyttä haukkumisharjoituksilla. Nämä piti vielä ohittaa melkein ojanpohjaa myöten kävellen. kaksi flattia puskien eri suuntiin moikkaamaan pikkukoiria, jotka eivät tietysti voineet siirtyä. Tarvitseeko mainita että loppulenkki tehtiin armeijantyylisellä lyhyellä hihnalla?
Kotona sitten mustat asettuivat matolle, katsoivat emäntää suurilla ruskeilla anteeksypyyntöjä täynnä olevien silmien kanssa. Eihän sellaisesta katseesta voi olla sulaamatta. Vaikka ne voisi välillä myydä oikein halvalla. Mutta vain välillä... ;)
*Onneksi edes toinen tottelee välillä...*
Tällaista tänään, hieman rehellistä koira-arkea ja avautumisen tarve!
Ps. Kaveri ilmoitti että häneltäkin löytyisi välillä kaksi mustaa halvalla myyntiin jos tarvetta on...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kun kävit piipahtamassa! Terkkuja ja kommentteja saa mielellään jättää! :)